Eräänä iltana kun Cecily ja Lamar olivat menossa nukkumaan ruoan jälkeen Cecily pyysi Lamaria istuutumaan pöydän ääreen. "Kuule, minusta tuntuu, että olisi ajankohtaista kertoa sinulle jotain..." aloitti hän. "Niin, mikä on?" Lamar kysyi. "No... Minulla on pienestä lähtien ollut sairaus, jonka nimeä ei tiedetä, sille ei ole minkäänlaista tieteellistä selitystä." Cecily selitti.
"Mitä? Onko se vakavaa?" Lamar kysyi huolestuneena. "Sairaudenkuvaani kuuluu satunnaisia tajunnan menetyksiä, synnynnäisiä hermostovaurioita jaloissa, painon heittelevyyttä ja äkillistä painonlaskua. Viime vuosina sairaus on pahentunut. Kävin ennen tuloasi lääkärissä ja he sanoivat, että tilani on vakava. Kivut jaloissa ovat kovat ja olen pyörtyillyt paljon... En halunnut huolestuttaa sua, joten en sanonut mitään," Cecily kertoi ja odotti Lamarin reaktiota. Lamar istui hiljaa pöydän toisessa päässä, ajatukset risteilivät hänen mielessään.
Koska Lamarilla ei ollut mitään sanottavaa jatkoi Cecily. "Äiti löysi minut usein tajuttomana leikkien keskeltä. Joskus olin lyönyt pääni lähellä oleviin kalusteisiin tai ihan vain lattiaan."
"Yleensä meni kymmenestä minuutista jopa kahteen tuntiin, että tulin takaisin tajuihini. Ensimmäisillä kerroilla, kun kouhtaukseni alkoi äiti oli paniikissa, he soittelivat isän kanssa kaikki kylän lääkärit läpi. Pienenä vietin viikkoja ja kuukausia sairaaloissa, kun mysteerisairaudelleni etsittiin vastausta. Mitään selityksiä ei koskaan löytynyt, jossain vaiheessa annoimme vain periksi ja lopetimme etsimisen. Nuortenkotiin mentyäni kohtaukset vain lisääntyivät ja koulussa sulkeuduin usein vessaan kun jalkoihin alkoi sattua niin paljon etten voinut liikkua. Jalkani puutuivat ja menetin tunnon niistä. Ajoittain en voinut edes kävellä," kertoi Cecily.
"Äiti otti koko tilanteen todella kovasti. Hän mietti mitä teki väärin, miksen ollut normaali. Isä ei usein ollut kotona, hän teki paljon töitä, joten äiti joutui huolehtimaan minusta. Isä toi rahaa pöytään ja äiti käytti ne löytääkseen sairaudelleni selityksen. Sairauteni aiheuttama turhautus sai minut agressiiviseksi ja teini-ikäisenä äiti luovutti minut nuortenkotiin. Äiti oli itsekkin kovin nuori ja tietämätön, joten tilanne oli hämmentävä. Muistan kuinka hän itki öisin, kun luuli minun nukkuvan," Cecily sanoi kyyneleet silmissä ja nousi pöydän äärestä. Hän jätti hiljaisen Lamarin istumaan pöydän ääreen.
Lamar painoi kasvonsa käsiinsä. Lamar ei usein itkenyt, mutta nyt kuumat kyyneleet kostuttivat hänen poskensa. Hänen juuri kuulemansa tarina oli täynnä tuskaa, hän halusi auttaa.
Seuraavana yönä Cecily ei juuri nukkunut. Hänen jalkojaan pisteli ja päässä humisi. Häneen ei ollut pitkään aikaan sattunut niin paljon. Hän nosti käsillään vartaloaan ylös ja pakottautui istumaan. Veri pakeni jaloista ja päästä. Kaikki huojui.
Cecily nousi seisomaan kylmälle lattialle, hänen jalkansa eivät tuntuneet kantavan ollenkaan. Pieni nyyhkytys kumpusi Cecilyn sisältä, päässä pyöri ja sydän tykytti, kuin viimeistä päivää.
"Cecily?? Mikä on?!" Kysyi Lamar, joka oli herännyt unestaan Cecilyn nyyhkytykseen. "Ei... Ei mi-mikään," Cecily sanoi ja haukkoi henkeä. "Cecily!! Nyt kerrot mikä on, en kestä tätä! Tästä lähtien sinä et pimitä multa yhtään mitään," Lamar melkein huusi. Cecily kääntyi ja asetti tärisevät kätensä Lamarin lämpöiseen niskaan.
"Sattuu..." Cecily mumisi. "Mihin? Mihin sattuu rakas," Lamar kysyi hiljaa. "Jalkoihin, päähän," hän vastasi. "Me mennään nyt lääkäriin," Lamar ilmoitti ja ryhtyi vetämään housuja jalkaansa. Cecily istui sängyn reunalle ja yritti rauhoittaa humisevaa päätään. Pian Lamar asettui polvilleen tyttöystävänsä eteen ja ojensi hänelle vaatekerran ja hänen takkinsa.
Lamar soitti taksin ja he ajoivat Hidden Springsin keskussairaalaan. Heidät otettiin heti sisään ja aulassa heille neuvottiin mihin huoneeseen heidän on mentävä saadakseen tapaukseen vaadittavaa palvelua.
Kun pariskunta oli matkalla huoneeseen Cecily yhtäkkiä romahti käytävälle. "Cecily!" Lamar huudahti järkyttyneenä. Hän tarttui Cecilyyn ja kokeili pulssin. Cecily hengitti, mutta ei reagoinut. "Apua!! Apua, AUTTAKAA!" Lamar huusi paniikissia ääni heikkona. Pian paikalle syöksyi kaksi lääkäriä eri huoneista. He nostivat Cecilyn viereisen huoneen sängylle ja alkoivat hyörimään hänen ympärillään. Lamar ramppasi eestaas huoneessa otsa kurtussa.
"Cecilyn tila on vakaa. Saimme hänen pulssinsa normaaliksi. Hänen tajuntansa palailee noin tunnin sisään, joten ei hätää." Selosti Lamarin vieressä seisova lääkäri. Lamar pysyi hiljaa ja tuijotti Cecilyä. "Herää jo rakas, avaa silmät." Lamar rukoili mielessään.
"Katsoin Cecilyn sairaskertomusta, hänen tilanteensa on kinkkinen, sekä huononemaan päin. Emme voi antaa kuin pahoinvointilääkettä ja antibiotteja lievittääkseen hänen tilannettaan, mutta elinaikaa ei ole paljoa. Hänen painonsa laskee jatkuvasti ja kaatuilessaan hän saattaa lyödä päänsä pahoin. Tämänkertainen kaatuminen ei vaikuttanut Cecilyyn pahasti, mutta raskauden takia pidämme Cecilyn tarkkailussa yön yli, ihan vain varmistaaksemme ettei sikiö kärsinyt vauriota." Lääkäri sanoi.
"Mitä sanoit?" Lamar nousi seisomaan ja ohjasi lääkärin sivummalle. "Onko Cecily raskaana?" Hän ihmetteli. "Kyllä, sikiön koon perusteella hän on noin toisella kuulla. Ettekö siis tienneet?" Lääkäri kummasteli. "No en! Eihän se vielä mihinkään näy..." Lamar mumisi ja laskeskeli päiviä. Viimeksi kun hän oli ollut Cecilyn luona, oli ollut lokakuu ja nyt oli joulukuu. "Se on totta."
Cecily makasi autuaan tietämättömänä sairaalan sängyssä. Hänen hento ruumiinsa kohoili ylös ja alas hengitystä mukaillen. Lamar istui epämukavassa tuolissa ja tuijotti kaunista tyttöystäväänsä ja tulevaa äitiä. Hän mietti millaista heidän elämänsä tulisi olemaan kun vauva syntyisi. Ehkä he muuttaisivat omakotitaloon ja ostaisivat saksanpaimenkoiran. He menisivät naimisiin ja saisivat lisää lapsia. Ja lapsenlapsia. He kuolisivat onnellisesti ja jäisivät ikuisesti jälkikasvunsa mieliin kauniina muistona.
Tuttu mieslääkäri kävi välillä varmistamassa tilanteen. "Kaikki hyvin? Ehkä olisi hyvä jos jaloittelisit hieman, et ole liikahtanutkaan pitkiin aikoihin." Lääkäri neuvoi ystävällisesti. Lamar huokaisi ja lähti käymään vessassa hakemassa vettä.
Sillä aikaa Cecily kohotti ylävartalonsa pystyyn ja hieroi jomottavaa päätään. "Ai saatana..." Hän kirosi ja yritti nousta pystyyn. Jalat eivät kuitenkaan liikahtaneetkaan ja Cecily jäi odottamaan Lamaria. Huoneeseen palatessaan Lamarin katse kirkastui ja hän nosti Cecilyn sängystä tuoliin.
"Minä kaaduin?" Cecily kysyi ja hymyili vienosti. "Joo. Olet ollut tajuttomana yli tunnin, huolestuin." Lamar sanoi ja hieroi Cecilyn kättä. "Luojan kiitos heräsit. Sain uutisia," Lamar vihjasi. "Olet raskaana," hän totesi.
"Mi-mitä? Tuleeko minusta äiti? Sinusta tulee isä! Me saamme lapsen, kulta!" Cecily sanoi ja päästi pienen ilon nyyhkäyksen. "Kyllä. Mutta, Cecily...." Lamar aloitti kovin hiljaisena. "Lääkäri sanoi... Että, et-että..." Lamar sanoi ja pidätteli ankarasti kyyneleitään katsoassaan Cecilyä hänen upeisiin silmiinsä. "Pian en näe noita silmiä enää koskaan. Hän on niin kaunis." Lamar mietti ja puristi Cecilyn kättä yhä kovemmin. "Sinulla ei ole enää paljon elinaikaa. Tilanteesi on pahentumassa, olen niin pahoillani rakas." Lamar sanoi ja vapautti kyyneleensä. "Rakas, ei hätää, Lamar älä itke, kaikki on hyvin." Cecily sanoi ja hyväili häntä. Lamar nyyhkytti polvillaan nojaten Cecilyyn.
Aamulla lääkäri tuli päästämään Cecilyn kotiinsa. Cecily joutui käyttämään pyörätuolia ulkona ja kotona, sillä hänen jalkojensa hermostoissa oli vakavia toimintahäiriöitä. Hän joutuisi käymään fysioterapiassa, jos sekään ei toimisi, mitään ei olisi tehtävissä. Lääkäri kertoi Lamarille, että hänen tulisi pitää huolta siitä, että Cecily saisi aterioita noin kahden tunnin välein. Painon putoamista ei voisi estää, mutta sitä voisi hidastaa. Nyt kun Cecily oli raskaana vauva tulisi viemään paljon ravintoa häneltä. Minkäänlaista ylävartalon urheilua tulisi välttää, sillä painon putoaminen pitäisi saada hallittua, ainakin siksi aikaa kun vauva syntyy. Leikkauksia ei voisi turvallisesti suorittaa raskauden takia, sillä riski olisi liian suuri. Lääkäri pahoitteli vielä tilannetta ja sitä etteivät nykypäivän lääkärit ole tarpeeksi edistyneitä selvittääkseen mikä Cecilyä vaivaa.
"Jonain päivänä tehdään tämä oikein, kannan sut ja sun upean häämekon tästä kynnyksen yli. Mennään vaikka Egyptissä naimisiin, tai ihan sama, kunhan mä vain saan sut. Kun vauva on syntynyt voidaan pitää hienot isot häät," Lamar kuiski ja kantoi Cecilyn sisään. Kyyneleet virtasivat valtoimenaan Lamarin poskilla, mutta urhea hymy koristi hänen kasvojaan hänen asetellessaan Cecilyn sänkyyn.
Cecily nukkui vuorokauden ympäri seuraavaan aamuun. Hänen voimansa olivat kadonneet ja nukkuminen oli ainoa asia, jota Cecily tällä hetkellä halusi tehdä. Hän heräsi välillä juomaan vettä. Hän yritti nousta, mutta jalat olivat edelleen tunnottomat ja painavat. Cecily oli turhaantunut ja hän halusi päästä jo takaisin jaloilleen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hänen jalkansa olivat näin pahassa jamassa.
Cecilyn päivät kuluivat lähinnä vessanpönttöä halaillessa. Kun paha olo valtasi hänet hän huusi Lamarin apuun ja Lamar riensi vessaan Cecily sylissään. Lamarin sisusta vihlaisi aina kun hän näki Cecilyn oksentavan, hän vihasi nähdä Cecily niin kovissa kivuissa. Hänen teki vain mieli ottaa hänen paikkansa, ottaa kaikki hänen vaivansa ja kipunsa. Antaa Cecilyn elää terve ja pitkä elämä.
Cecilyn ollessa sänkypotilaana Lamar teki kotityöt ja laittoi ruoan. Hän teki kaikkensa, jotta hänen tyttöystävänsä asiat olisivat hyvin. Lamarin lentoliput takaisin Egyptiin olivat vanhentuneet jo aikoja sitten, hän irtisanoi itsensä töistä jäädäkseen Hidden Springsiin
Lamar otti velvollisuudekseen kantaa Cecilyä ympäri taloa, sillä rullatuolilla oli vaikea liikkua heidän ahtaassa kodissaan ja sitä oli raskasta pyörittää eteenpäin. Cecily olisi halunnut mielummin käyttää rullatuolia, mutta Lamar vaati saada tehdä kaikkensa.
P U O L E N T O I S T A K U U K A U D E N K U L U T T U A :
Tuli kevät. Cecily oli laihtunut lähes olemattomiin. Hänen ihonsa oli vaalean kuulas ja hänen poskissaan oli lommot. Lamar yritti parhaansa mukaan ruokkia Cecilyä, mutta aamupahoinvoinnin takia kaikki ruoka tuli lähes heti ylös. Cecily söi melkein kahtakymmentä eri pilleriä päivässä, jokainen oli eri muotoinen ja eri värinen. "Hahah, nää erikoistehosteet on niin epäaidot," Lamar nauroi ja vilkaisi vaivihkaa Cecilyä joka vain nyökkäsi mumisten vastaukseksi. Cecilyllä ei ollut voimaa nauraa tai tehdä juuri mitään muutakaan. Vauva Cecilyn vatsassa vei paljon energiaa häneltä ja yleensä Cecily vain nukkui päivät. Lamarin ja Cecilyn talossa oli hiljaista, Lamarin kovista yrityksistä huolimatta.
"Mikset sä vain lähde? Jätä mua ja tätä koko ahdistavaa tilannetta, mikään ei velvoita sua olemaan täällä? Mä en jaksais tälläistä rampaa katella päivääkään," Cecily kysyi heidän makoillessaan sängyllä. "Ja joo, ymmärrän, kannan sun lastas, mutta silti sun ei olis mikään pakko olla täällä," jatkoi hän.
"Mä rakastan sua, mä en ikinä, ikinä, ikinä jättäis sua. Mä seison sun vierelläs niin kauan kuin taistelu on ohi. Sä olet maailman ihanin nainen, mä olen ollut onnekkain mies ikinä, kun oon saanut kunnian tuntea sut. Ja toi lapsi tuolla vatsassa tulee olemaan aivan yhtä upea. Se saa kaikki sun piirteet, sun huulet, sun nenän, sun hiukset, sun sil-" Lamar selosti. "Se saa sun silmät," Cecily sanoi. "Niihin mä rakastuin," hän sanoi ja väänsi kaikin voimin hymyn kasvoilleen, muistellen heidän ensitapaamistaan. "Lamar?" Kysyi Cecily. "Niin?" Hän vastasi. "Lupaathan sä pitää tästä lapsesta huolta, kun mä olen poissa?" hän jatkoi "Lupaan, ikuisesti."
- - - - - - - -
Siinäpä kolmas osa. Meinas ihan tulla tippa linssiin tätä kirjoittaessa, tosi masentava osa! No, eipä voi mitään, toivottavasti silti tykkäsitte, mua ainakin kosketti, vaikka itse sanonkin! Kommenttia? Loistavaa viikon- ja joulun alkua kaikille! - Galaxy
Voi ei, miten koskettava osa :(. Toivottavasti Cecily eläisi edes niin pitkälle että saisi nähdä lapsensa.
VastaaPoista